Te Rotorua nui ā Kahumatamomoe, lyhyemmin Rotorua

Hotellihuoneessa haisee. Vastapäinen Rotoruan kraatterijärvi päästää ulos rikkivetyhöyryjään.

Rotoruan kaupunki ei näytä kummoiselta, ellemme onnistuneet kävelemään jonkun viehättävän keskusaukion ohi sitä näkemättä. Matalia liikerakennuksia vieri vieressä tien molemmin puolin. Muutama vähän persoonallisempi vanhempi puutalo, kuten pubiksi muutettu vanha poliisiasema, jossa kävimme iltapalalla. Paljon kaikentasoisia hotelleja ja motelleja. Turismi kukoistaa. Metsä- ja maatalouden rinnalla se on alueen pääelinkeino.

Turisteja virtasi alueelle jo ennen vuoden 1886 tulivuorenpurkausta. He tulivat katsomaan kuumia lähteitä ja niin sanottuja vaaleanpunaisia ja valkoisia terasseja, joita mainostettiin maailman kahdeksantena ihmeenä. Taraweran purkaus hautasi alleen maalaukselliset terassit (ja monta kylää), mutta synnytti samalla uusia kuriositeetteja turistien katseltavaksi.

Alue on maailman tuliperäisimpiä. Uusi-Seelanti sijoittuu kahden mannerlaatan rajalle, Indo-Australian laatan ja Tyynenmeren laatan. Laatat liikkuvat, ja pinnan alla kuplii.

Maorit selittävät Uuden-Seelannin synnyn omalla tavallaan. Nuori neuvokas puolijumala Maui halusi kalalle, mutta veljet eivät ottaneet häntä mukaansa. Hän päätti lähteä yksin ja askarteli isoäitinsä leukaluusta koukun. Mutta hänellä raukkaparalla ei ollut syöttiä. Hänen ei auttanut muu kuin motata itseään nenään, että saisi sen vuotamaan verta, jota hän sitten käytti syöttinä. Tähänpä koukkuun tarttui valtava saalis: Maui veti merestä ylös Pohjoissaaren. Pohjoissaaren maorinkielinen nimi onkin Te Ika a Māui eli Mauin kala. (Tästäkin tarinasta on tietysti monia eri versioita.)

Retkeilemme aamupäivän Waimangun tai Wai-o-tapun (pyhä vesi) tuliperäisellä alueella. Maa ympärillä kuplii ja höyryää, eikä polulta saa poiketa. Hajua on ilmassa koko ajan, ja välillä tuprahtelee oikein kunnolla. Vahinko, ettei blogiin pysty liittämään hajuefektiä. Mutta jos löydätte kaapistanne vanhentuneita kananmunia ja rikotte ne, saatatte päästä todella tunnelmaan.

Tarawera-vuori purkautui siis vuonna 1886. Kuolonuhreja oli reilu sata, lähinnä maoreja.

Aika pian sen jälkeen syntyi maailman korkeimmalle purkautuva geysir, Waimangu (musta vesi). Se suihkautti säännöllisin väliajoin 300 metrin korkeuteen nousevan, mudan ja maa-aineksen tummaksi värjäämän vesipatsaan. Mutta se jaksoi tätä vain neljä vuotta, vuosina 1900-1904. Geoterminen toiminta siirtyi muualle. Tarkkaa syytä geysirin sammumiselle ei tiedetä. Läheisen järven pinta aleni samaan aikaan useita metrejä. Oliko näillä jokin yhteys?

Syntyi uusi, ainutlaatuinen ekosysteemi. Kuumia lähteitä, geysireitä, kraatterijärviä.

Tuliperäisyys on paitsi uhka myös mahdollisuus. Maorit käyttivät kuumia lähteitä arjessaan, kypsensivät lähteissä ruokaa, pesivät vaatteita, peseytyivät. Maa on hyvää kasvualustaa. Purkauksen jälkeen ei mennyt kauan, kun ensimmäiset asukkaat palasivat ja jälleenrakensivat asuinsijat. Uutta purkausta odotellessa.

Kierrämme aluetta ryhmämme mukana - tapaamme jälleen tutun amerikkalaispariskunnan - kuumalta lähteeltä toiselle. Ympärillämme sauhuaa. Vesi saattaa olla mukavan lämmintä, ihan kylpykelpoista, mutta myös kiehuvan kuumaa. Värikäs Champagne kuplii nimikaimansa tavoin, mutta ei tosiaankaan ole juomakelpoista (jo sen tähden, että neste on yli 70-asteista).

Maailman suurimmaksi kuumaksi lähteeksi Champagnen ohella mainittu Frying Pan Lake elää samassa rytmissä Inferno-kraatterin kanssa, jonka pohjassa on geysir. Geotermisiä ihmeitä riittää.

Kierroksen päätteeksi käymme vielä katsomassa näytöksen, jossa Lady Knox -geysir saadaan purkautumaan, kun siihen heitetään pussillinen saippuaa. Näyttävää. Mistähän syystä geysir nimettiin ladyn mukaan - olikohan heillä jotain yhteistä. Räjähtelevä luonne?

Luonto vasta on muutosjoustava: kasvillisuus ja metsät ovat mielettömän runsaita. 140 vuotta sitten kaikki tuhoutui. Nyt tilalle on kasvanut oikea viidakko.

Marraskuinen kevätsää vaihtelee. Välillä takkia on otettava pois, kun aurinko porottaa, välillä taas kiskottava tiukemmin kiinni, sillä tuuli on todella purevaa. Aurinko on vaarallinen ystävä: olisi niin mukava nauttia sen lämmöstä iholla, mutta hyvin nopeasti poskipäitä kuumottaa. Eilisen jälkeen otsani punoittaa. Aurinkovoide on tarpeen.

Matkalla Wellingtoniin poikkeamme vielä Taupossa. Järvi on oma geoterminen tarinansa - supertulivuoren kaldera on suurempi kuin Yellowstone. Äkkiä kauemmas siitä!