Raiatea

Löysimmekö viimein kaikkien polynesialaiskansojen pyhimmästä pyhimmän, paikan, jonne sielu kuoleman jälkeen vaeltaa. Näin meidän oppaamme väittää. Taputapunatean marae on pyhä paikka, jota polynesialaiskansat pitävät alkukotinaan. Sen vieressä kohoaa vuori, Tea'etapu. Se on Tahiariin, karismaattisen mutta vakavanpuoleisen oppaamme, mukaan myyttinen Hawaiki, polynesialaiskansojen tuonpuoleinen, jonne sielu kuoleman jälkeen vaeltaa.

Tahiarii on pettynyt ja alakuloinen. Hänen elämäntyönsä tuntuu valuneen hukkaan, polynesialaiskansojen kohtalo ei kiinnosta ihmisiä. Hän onkin lähdössä pitkälle matkalle maailman ympäri tuulettaakseen ajatuksiaan ja kenties kirjoittaakseen kokemuksistaan kirjan.

Emme anna Tahiariin alakulon tarttua. Ei pidä paikkaansa, etteivätkö polynesialaiskansat kiinnostaisi. Miksi muuten me olisimme täällä?

Kaikilla pidemmillä (ja myös lyhyemmillä) matkoilla on päiviä, jolloin aika pysähtyy. Hengähdetään. Ei tapahdu mitään erityistä. Ja sitten on päiviä, jolloin vauhti kiihtyy kiihtymistään. Kokemukset kumuloituvat.

Seuraava päivä on tällainen. Koko matkaseurueemme on samaa mieltä.

Nuori oppaamme Reva aloittaa vierailun ilmoittamalla, ettei muistanut valitettavasti juuri tänään laittaa jalkaan housuja. Hän keekoilee edessämme pikku pikku stringeissä ja lannevaatteessa ja paljastaa auliisti takapuolensa kuvattavaksi. Päivän ensimmäiset naurut.

Teemme venematkan Raiatean vieressä olevalle Taha'an saarelle. Ensin vierailemme vaniljaplantaasilla (en tiennyt, että vanilja on päällyskasvi) ja rommitislaamossa (tislaamo on meille jo perinne, rommia maistelimme myös ensimmäisellä häämatkallamme 30 vuotta sitten). Kuuntelemme kolmen veneen opaspoikien ukululelaulua, vierailemme helmifarmilla (ostan korvakorut) ja sen jälkeen snorklaamme. Ruokailuaikataulusta tarkat ranskalaiset matkakumppanimme valittavat, kun kello ohittaa lounasajan, ja me pyöritämme salaa silmiämme - snorklaaminen ennen ateriaa on ehdottomasti viisaampi järjestely. Näemme mukavasti pieniä nättejä värikkäitä kaloja korallien keskellä, eikä kukaan meistä kompastu tappavan vaaralliseen keilakotiloon tai kivikalaan.

Aterioimaan menemme (viimeinkin!) yhdelle atollisaarista. Sinne on kyhätty kenttäkeittiö, grilli. Vihanneksia ja kalaa, juotavaksi kookosvettä suoraan kookoksen kuoresta. Kokoamme buffetaterian banaaninlehdestä tehdylle lautaselle ja kannamme sen pöytään. Aterimia ei pilliä lukuun ottamatta ole. Pöydät lilluvat vesirajassa, olemme vedessä melkein polviin asti. Yritämme olla välittämättä jaloissa pyörivistä pikkukaloista ja ympärillä sulavasti purjehtivista haista...

Uskomaton kokemus! Kaiken kukkuraksi opaspojat järjestävät meille shown. He esittelevät kookospähkinän särkemistä ja kookospalmuun kiipeämistä. Nauramme vatsat kippurassa (paitsi ehkä yleisöstä uhriksi poimittu viiksiniekka "mustachu").

Hauskanpidosta juopunut seurueemme palaa Raiatealle. Illan kruunaa polynesialaistanssiesitys. Värikästä, eksoottista, upeaa!! Täydellinen lomapäivä!