Kaikki hyvä päättyy aikanaan

Matkustamo on kylmä (johtuuko se sitten siitä, että lennämme paraikaa Grönlannin yllä). Air Tahiti Nuin lento Papeetesta lähti puoli vuorokautta sitten tai jotain. Vaikea muistaa, koska täällä yläilmoissa aikaa ei ole. Päivä/yörytmiksi riittää nukkuminen, syöminen, vessassakäynti ja ikävystyminen. Los Angelesissa joudumme poistumaan koneesta tullimuodollisuuksien ja uuden turvatarkastuksen ajaksi. Se hoituu onneksi paljon odotettua helpommin. Pieni kävelylenkki Los Angelesin lentokentällä ja vähän jonottamista ja palaamme takaisin tismalleen samaan koneeseen tismalleen samoille paikoille.

Matkamme on tulossa päätökseen. Ehkä yllättävää mutta viimeinen saarikohteemme Bora Bora oli vähiten kiinnostava, joten en kerro siitä erikseen. Tutustuimme siellä ainoastaan amerikkalaisten jälkeensä jättämiin kanuunoihin ja teimme kierroksen saaren ympäri. Kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harbouriin, amerikkalaiset ottivat BB:n uudeksi asemapaikakseen. Amerikkalaiset perustivat saarelle ensimmäisen hotellin. Se sysäsi liikkeelle tapahtumaketjun, joka muutti saaren elämän.

Aikamoinen turistirysä pienestä saariryhmästä onkin tullut. Maineensa uhri suorastaan. Nyt turismia yritetään jo hillitä.

Mitä matkasta jää käteen? Polynesia asettui henkilökohtaiselle maailmankartalle. Nyt tätä kolmiota valtameren keskellä ymmärtää paremmin, vaikka saaret näyttävät kartalla pieniltä tahroilta valtameren keskellä. Polynesialaiset ovat todellista valtamerikansaa. Etäisyydet eivät ole tuntuneet miltään. Kanootilla on päässyt pitkälle, oli lähdön motiivi sitten mikä tahansa. Veikkasimme reissun alkuvaiheessa nälkää, ylikansoitusta tai sotia taikka ihan vain uteliasta luonnetta tai näiden yhteisvaikutusta. Sama käsitys meillä on matkan lopussakin.

Kaksi matkakohdettamme olivat hyvin erilaisia, vaikka alkuperäisväestö molemmissa on samoja polynesialaisia. Ensimmäinen kohteemme Uusi-Seelanti on erittäin vahvasti anglosaksinen, toinen puolestaan Ranskan tossun alla. (Arvatkaa kummassa syötiin mielestämme paremmin.) Myös ilmasto oli aivan erilainen. Uuden-Seelannin kevät oli viileä, parhaimmillaan lämpöä oli parikymmentä astetta. Ranskan Polynesiassa sää oli hikisen kuuma lähes koko ajan. Marquesassaarilla ilma oli kosteinta ja myös kuuminta. Siellä myös monet meistä saivat (turistien) vatsataudin oireita.

Molemmat kohteet olivat tulivuorisaaria, erona se, että Uuden-Seelannin tulivuoret ovat edelleen hyvin aktiivisia. Sitten tietysti maapinta-ala: Polynesian saaret ovat hyvin pieniä. Uusi-Seelanti muodostaa jo kokonaisen mantereen, vaikka jakautuukin kahdelle saarelle.

Kulttuurimatkailun lisäksi saimme aimoannoksen aurinkoa (jossain vaiheessa yliannoksen), nautimme merellisistä iloista, uimisesta, snorklauksesta. Näimme luontoa, opimme kasvitietoutta (mikä kasveista on laksatiivinen, mikä parantaa haavat – vielä kun muistaisi jotain!). Näimme kaloja, haita, delfiinejä!

Matkanjärjestäjämme edustaja on ollut aika näkymätön ja kuulumaton mutta piipahti eilen ennen lähtömme luonamme Papeeten lentokentällä. Emme ole ennen olleet vastaavalla järjestetyllä matkalla, ja suureksi osaksi kaikki on sujunut hyvin, mutta jotkut asiat harmittivat meitä kaikkia. Saimme tilaisuuden ilmaista tyytymättömyytemme tiettyihin järjestelyihin, ja siihen myös auliisti tartuimme.

Majoitus on ollut hyvä, yhtä tai kahta hotellia lukuun ottamatta. Papeeten hotellimme oli täysin persoonaton ja kylmä Tahiti Nui. Jos odottaa lämmintä ja värikästä polynesialaista vastaanottoa (tai edes polynesialaista hymyä), sinne ei kannata majoittua. Huoneet ovat tylsän karut, ne voisivat olla missä maailmankolkan moottoribaanahotellissa tahansa.

Bora Boralla salainen haaveeni olisi ollut päästä veden päälle rakennettuun bungalowiin. Hotellimme oli kallion päälle rakennettu "asuntolarakennus" (henkilökohtainen kantani), vaikka vastaanottotila näytti lupaavalta. Rantamajat oli varattu muille. Ainoa valopilkka oli parvekkeen hyvät merinäkymät.

Saarihyppely oli jännittävää mutta myös turhauttavaa. Raiatealta pystyimme melkein koskettamaan Bora Boraa, mutta niiden välinen matka oli silti taitettava lentäen (ja vielä oli vietettävä päivä odottaen iltalentoa). (Lyhin lento taisi olla lento Papeetelta Mooreaan; kone nousi ilmaan ja laskeutui saman tien alas. Me jatkoimme samalla lennolla sentään vähän pidemmälle Raiateaan).

Oppaamme olivat kaikki erityismaininnan arvoisia! Mieleen jäi Hiva Oan legendaarinen Henri, jonka viihdytystaidot olivat ilmiömäiset, samoin kuin liioittelutaidot. Ja tietysti Raiatean venereissun Reva, jonka oikeaa nimeä on mahdotonta muistaa. Reva opaskavereineen tarjosi meille nauruntäyteisen päivän. Myös alakuloinen Tahiarii jäi mieleen. Uudesta-Seelannista hyväntuulinen oppaamme John, jolla riitti juttuja rugbysta filmimaailman saloihin.

Matkalla on myös käyty monta vakavampaa keskustelua, esimerkiksi maorien asemasta Uudessa-Seelannissa ja Ranskan ydinkokeista Polynesiassa. Katkeruus on ehkä pinnan alla mutta elää.

Olemme löytäneet uusia ystäviä! Papeeten lentokentällä nostimme vielä maljan matkallamme. Ei ehkä ihan yhtä rankka kuin kanoottikunnilla aikoinaan mutta tämä oli todellakin grand voyage, suuri matka. Ia orana!