Polynesialaisjuuret

Aucklandin lentokentällä on maoriportti, jonka läpi kaikki tulijat käyvät. Ehkä se on kulttuurista omimista, ehkä ihan vilpitöntä ylpeyttä saaren omaperäisestä alkuperäiskansasta ja historiasta.

Maoreilla on oma kertomuksensa maailmansynnystä. Se menee jotenkin näin: aikojen alussa taivasisä Ranginui ja maaäiti Papatuanuku syleilivät toisiaan niin tiukasti, että heidän välillään vallitsi ikuinen pimeys. Tähän pimeyteen he saivat jumallapsensa, joita oli peräti seitsemän: luonnonvoimien jumala, merenjumala, metsänjumala, maanjäristysten jumala ja ihmisen ja sodan jumala sekä viimeisinä omat suosikkini sananjalanjuuren jumala ja kumaraperunan ja viljan jumala. (Sananjalanjuuri oli tärkeä osa ravintoa. Silloin ei tiedetty karsinogeeneista.)

Pidemmän päälle Ranginuin ja Papatuanukun hellä syleily oli lapsille kuitenkin liian ahdas ja pimeä. Lapset ryhtyivät kapinoimaan vastaan ja yrittivät kukin tavallaan tehdä itselleen tilaa vanhempien väliin. Lopulta metsänjumala Tane onnistui työntämään kasvattamiensa puiden juurilla ja oksilla vanhempia sen verran eroon toisistaan, että pimeys kaikkosi.

Vanhemmat surevat eroa vieläkin. Sadepisarat ovat Ranginuin kyyneliä ja usva vihreiden laaksojen yllä Papatuanukun kaipausta.

Julman kaunis tarina.

Kävimme matkallamme kahdessa Uuden-Seelannin isossa museossa, Wellingtonissa sijaitsevassa kansallismuseossa (Te Papa Tongareva) ja Aucklandin War Memorial Museumissa. (Jälkimmäisen nimi ei kerro koko totuutta. Museossa on toki sotahistoriasta kertova kokonainen kerros, mutta siellä kerrotaan myös Tyynenmeren kansojen historiasta, esineistöstä, maorien pitkästä matkasta Uuteen-Seelantiin jne.)

Sillä välin, kun mieheni tutustui lähemmin sotahistoriaan, samoilin maorien alkuperää ja historiaa käsittelevällä osastolla. Jos nyt oikein ymmärsin, maorien jumalat eivät ole oikeastaan jumalia vaan eräänlaisia kaikkialla läsnä olevia henkiä. Jokaisella kasvilla, eläimellä ja ihmisellä on oma whakapapa, eräänlainen laajennettu sukupuu, joka sisältää kaiken kyseiseen kohteeseen liittyvän olennaisen tiedon. Esimerkiksi kumaraperunan whakapapaan kuuluu keväällä kukkiva kasvi, josta tietää, milloin on hyvä perunanistutusaika. Eräänlainen mindmap.

Maorien maailmankuva on monella tavalla darwinilainen: ihminen on kehityksen tulos tai yksi vaihe. Mutta kristinuskoa levittäville valkoihoisille pakehoille jumalallinen maailmansyntytarina sopi paremmin.

Mistä maorit ovat lähtöisin?

Maorit kuuluvat polynesialaiskansoihin. Polynesian saarilta, nykyisen Tahitin saaristosta, lähti todennäköisesti joskus 1200-luvun loppupuolella aavalle merelle joukko ma’oheja. Tarkkaa syytä lähdölle ei tiedetä, voi vain arvailla. Usean viikon matkanteon jälkeen he päätyivät ensimmäisinä ihmisinä Uuteen-Seelantiin (matkaa merellä kuvattiin hienosti Te Papa -museon kolmiulotteisessa animaatiotarinassa).

Maorien tulosta Uuteen-Seelantiin sepitettiin legenda, jossa kanoottikuntia oli seitsemän. Nämä seitsemän kanoottia ja esi-isien nimet ovat edelleen maoreille tärkeitä. Perinteisessä maoriesittelyssä whakapapa saatetaan luetella aina ensimmäiseen kanoottiin asti. Esittely voi kestää yllättävän pitkään!

Tautoitu maorioppaamme Rotoruassa kertoi sukunsa olevan lähtöisin Raiatean saarelta Ranskan Polynesiasta. Hän oli liikuttunut, kun kuuli, että meidän matkamme jatkuu myös sinne. Hänen haaveenaan on vielä joskus päästä Raiateaan Taputapunatean pyhille paikoille.

Entä kieli? Maori kuuluu polynesialaiskieliin. Maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta polynesialaiskielet ovat edelleen hyvin lähellä toisiaan, vaikka sanojen merkitykset voivat olla muuttuneita. Esimerkiksi maori-sana tarkoittaa Uudessa-Seelannissa tavallista, paikallista ihmistä, kun sama sana Pääsiäissaarilla tarkoittaa ammattilaista tai asiantuntijaa.

Maorikielen käyttö ehti vähetä lähes olemattomiin, mutta nyt sille annetaan kovasti tekohengitystä. Viralliset tekstit ovat kahdella kielellä, maoriksi ja englanniksi. Kieltä opetetaan kouluissa. Se on toinen virallisista kielistä Uuden-Seelannin viittomakielen ohella! Todellakin, englannilla ei ole todellisen virallisen kielen asemaa (näin kertoi myös oppaamme Wellingtonissa Uuden-Seelannin parlamenttitalossa), vaikka sitä käytetään kaikissa virallisissa yhteyksissä.

Maorit saivat asustaa omassa rauhassaan 1600- ja 1700-luvulle. ("Rauhassaan" on suhteellinen käsite, maoriheimot olivat melkoisen sotaisaa porukkaa.) Sen jälkeen pakehat eli valkoiset uudisasukkaat valloittivat maan monin tavoin: aseillaan, tavoillaan, kielellään.

Vuonna 1840 maorien ja valkoisten kesken allekirjoitettiin Waitangin sopimus. Sen muutamasta artiklasta kiistellään edelleen – antoivatko maorit englantilaisille täyden omistusoikeuden maahan vai eivät? Kyseessä on oikeastaan klassinen käännösongelma: maorit allekirjoittivat maorinkielisen sopimuksen, jonka sanamuodon mukaan Englannin kruunu ei saa täyttä omistusoikeutta maorien maihin. Englanninkielisessä versiossa sanotaan toisin. Asiasta annetun viimeisimmän tuomion mukaan maorinkielinen versio pätee. (Jälkikommentti: melkein heti käyntimme jälkeen Waitangin sopimus nousi jälkeen puheenaiheeksi, kun maoriedustajat nousivat Wellingtonin parlamenttitalossa sopimusta käsiteltäessä näyttävään ja sotaisaankin hakaesitykseen. Video löytyy Youtubesta).

Osallistumme Rotoruassa turisteille järjestettävään maori-iltaan, jossa nuoret maorimiehet ja -naiset esittävät erilaisia perinteitä ja tansseja ja lauluja. Haka on vaikuttava rituaali, jolla vihollista tai mahdollista vihollista pelotellaan. Se on tullut tunnetuksi uusiseelantilaisen rugbyjoukkueen aloitusrituaalina. Kieltämättä on vähän kauhistuttavaa, kun ihan mukavan oloiset maorimiehet tekevät uhkaavia liikkeitä ja eleitä ja pullistavat silmänsä ulos päästä ja työntävät kielen leukaan. Mutta rituaalin kuuluukin pelottaa, eikä sille saa ainakaan nauraa.

Tulipa pitkä tarina - ja vielä monta kiehtovaa juttua jää kertomatta. Huomenna matkamme jatkuu. Jätämme maorit, vaikka pysymme edelleen polynesialaiskulttuurien parissa.

Beehive eli Wellingtonin parlamenttitalon uudempi siipi