Haere rā, Aotearoa!

Elämme sunnuntai-aamua. Euroopassa on lauantai-ilta. Lentomme Tahitille lähtee vasta iltapäivällä, joten meillä on aikaa syödä aamiainen rauhassa, pakata tavarat ja käydä kävelylenkillä rannassa.

Pirteä hotellimme Ohtel on lähellä Aucklandin huvivenesatamaa ja ravintola-aluetta. Auckland on suurkaupunki, mutta tästä perspektiivistä se ei tunnu niin suurelta. Olemme käytännössä kävelleet kaikkialle, vaikka eilinen museoreissu tuntuikin rankalta ylämäkineen ja harharetkineen. Teimme nimittäin ylimääräisen mutkan yliopistoalueelle, mutta se ei haitannut: näimme kauniita vanhoja rakennuksia suuren puiston keskellä.

Mutta pian on aika jättää hyvästit tälle maalle ja vanhan koululuokituksen (seitsemän maanosaa) mukaan myös tälle maanosalle. Laajemman luokituksen mukaan, johon on sentään laskettu pienemmätkin saaret, Uusi-Seelanti ja Australia kuuluvat Oseaniaan. Suomenkielinen Wikipedia luettelee Oseanian valtiot, mutta unohtaa Polynesian saaret. Pientä säätämistä tarvittaisiin.

Koska meitä vaivaa ikuinen tiedonhalu ja -tarve, mietimme aamiaisella, mitä olemme tällä matkalla oppineet. Taustatiedot olivat huterat, myönnettäköön. Maorit, haka, LOTR. Täällä käyneet ystävät olivat kuvailleet maisemia upeiksi. Siihen voimme yhtyä täysin! Samoin ihmiset ovat juuri niin mutkattomia ja ystävällisiä kuin meille on kerrottu.

Koska Englanti on tullut meille viime vuosina aika tutuksi (nimenomaan Englanti, muut Ison-Britannian osat eivät niinkään), tuli tehtyä vertailua tahtomattaankin. Yhteydet Britanniaan ovat edelleen vahvat. Meistä matka tänne tuntui todella pitkältä, once in a lifetime -kokemukselta, mutta monet uusiseelantilaiset käyvät Euroopassa "juurillaan" säännöllisesti.

Monet tavat ovat tuttuja saarimaalta: englantilainen aamiainen, vasemmanpuoleinen liikenne. Toisaalta hotelleissamme on sentään ollut kaksinkertaiset ikkunalasit, eikä matkaa ei lasketa täällä maileissa vaan kilometreissä.

Olemme havainneet pieniä eroavuuksia omasta (eurooppalaisesta) näkökulmasta, kuten sen, että suojateitä ei ole merkitty seepraraidoituksella. Tottumattomalta kestää hetken ymmärtää, mistä tie kuuluu ylittää. Hotelleissa ei käytetä pussilakanoita. Ne ovat kyllä mainio keksintö, ei voi mitään. Ja sori vaan, kahvi, jota meille mainostettiin erikseen, ei ollut mielestämme hääviä. Makuaistimme ovat ilmeisesti tottuneet eurooppalaiseen (vahvempaan) sumppiin.

Etäisyydet ovat pitkiä. Pohjoissaaren keskiosissa asutuskeskuksia on harvassa, vain yksittäisiä taloja siellä täällä. Vähän tuli mieleen koti-Kainuu, vaikka luonto on ihan erilainen.

Matkailumaana tämä tuntuu silti pieneltä. Turistit tallaavat samoja polkuja. Törmäsimme useamman kerran "tuttuihin": Hobbitonin coloradolaispariskuntaan, nuoreen aussipariskuntaan Sydneystä, norjalaiseen lippalakkityttöön.

Uusi-Seelanti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, ja nähtävää riittäisi pidemmäksikin aikaa. Eteläsaari jäi meiltä kokonaan näkemättä, ja kuka tietää, pääsemmekö tänne uudestaan. Matkakohteita on paljon, ja elämä on valitettavan lyhyt.

Tässä vielä ote mietteitä muutaman päivän takaa:

Kiwirail vie meidät pois Wellingtonista. Kiwi löytyy kaikkialta: se on pankin nimi, rugbyjoukkueen nimi ja tietysti kaikkien uusiseelantilaisten lempinimi. Lentokyvytön lintu, jonka tuhti höyhenpeite näyttää lähes turkilta. Moa, toinen lentokyvytön lintu, joka pääsi kuolemaan sukupuuttoon, ei ole DNA-tutkimusten mukaan lähisukulainen. Kiwin lähin serkku löytyy Madagaskarilta Afrikan kupeesta.

Emme sitten nähneet kiwiä luonnossa (se olisikin ollut jotain). Niitä löytyi kuitenkin museon lasivitriineistä.

Nyt matka jatkuu Polynesian saarille, maorien alkukotiin. Nousemme ilmaan sunnuntaina iltapäivällä, olemme perillä Papeetessa lauantai-iltana. Aika on niin suhteellista.